Luin tuossa yhtä blogia ja tuli mieleeni yksi tapaus  joitakin vuosia sitten. Tapahtui asuessani vielä vanhempieni luona.Olin suunnitellut kotoa muuttamista ja asuntoki oli jo haussa.

En muista mikä oli aiheena vaan jostain syystä suutuin veljelleni, joka on kaksi vuotta nuorempi. Suutuin niin että tönäisin häntä. Siinä ei tullut mitään vahinkoa silloin, seuraukset sain tuta vasta myöhemmin. Tilanne oli sellainen että veljen tyttöystävä näki tilanteen ja isä todisti tapahtuneen.

Loppupäivä meni ihan normaaleissa merkeissä ja menin nukkumaan niinkuin ennenkin. Kunnes heräsin aamuneljältä alakerrasta kuuluvaan isän mekastukseen äidille. Pian mut komennettiin alas ja istutettiin olohuoneeseen. Isä alkoi tivata mikä mulla on, kun käyttäydyn tuolla tavalla. (Ihan kuin sille ekaksi kertoisin asioistani.) Yritin kuitenkin selittää jotakin, etten tiedä mikä mulla on. Mulla ei tuntunut olevan mitään, kyllästytti elämä ja väsytti. Oli helvetin paha olla.

Seuraava muistikuva on, kun isä tarttui mua tukasta ja tukisti. Muistan ajatelleeni ettei mitään väliä vaikka tappasit siihen paikkaan. Sanoi lujasti, että mun on paras muuttaa aika nopeasti pois, ettei se jaksa katella mua. "Mutta katokin ettei kukaan kylillä puhu että minä ajoin sut pois." Vaikka niinhän se just teki. Mä löysin kämpän ja muutin pois viikon sisällä tapahtuneesta. Jos se olisi edes yrittänyt olla kunnon isä, kaikilla olis ollu helpompaa. Vaan ei. Tämä pieksi, sorti, syrji ja vähätteli. Ja mä olin kateellinen veljelleni ja siskollenikin. Ne vei kaiken huomion minulta, enkä mä saanut siltikään olla edes yksin. Omaa huonetta ei ollut ennenkuin lähellä täysi-ikää. Se piti jakaa välillä veljen kanssa ja enimmäkseen siskon kanssa.Aina pompoteltiin miten vaan, kahden sisaruksen välillä.

Olin kai vähän katkerakin siitä, että kukaan ei tuntunut pitävän minusta, veljestä ja siskosta kyllä tykättiin eikä sitä kukaan mitenkään peitellyt, miksi oliskaan pitänyt oikeastaan. On jäänyt mm. sellainen lause mieleen lapsuudesta serkkuni suusta: "Minä sitten tykkään tuosta M:stä" eli veljestäni. Tuli väkisellä sellainen ajatus että enkö mä ole mikään. Se oli puhelias, hauskakin. Sillä oli kavereita, se oli kihloissakin jo 17-kesäsenä enkä mä ollu edes seurustellu koskaan. En mä olis koskaan kyennyt tuohon, mä en päässy "tansseihinkaan" ennen kun rippikoulu oli käyty, olin arka ja ujo enkä oikein uskaltanut lähteä enkä tainnut edes haluta. Miksipä lähteä toisten pilkattavaksi?

Eipä kyllä mulla ollu ketään menokaveriakaan pitkään aikaan joten mä jäin kotiin. Se ainoa joka joskus kaveerasi jo lapsuudesta asti, vaihtoi sitten lopulta mut mun veljeen. Siinämain taisi alkaa kamelin selkä taittua pikkuhiljaa ja maailma näyttämään entistäkin harmaammalta. Vaikka en ollut vuosiin enää mitää värejä nähnykään, kaikki energia ja keskittyminen meni selviämiseen koulusta, kiusaamisesta ja siitä mikä kotona saattoi odottaa. Muistan sen kyllä, että mulla oli ruskeat kumisaappaat joista mua kiusattiin. Väri se on ruskeakin. Ja muistan liitutaulun vihreän, koulussa oli parasta kun sai olla järjestäjänä eikä tarvinnut mennä ulos. sai pyyhkiä taulun, soittaa kelloa kun tunti ja välitunti loppui. Sai onnistua jossakin ja tehdä jotain hyvin.

Tuo samainen serkku, josta aiemmin mainitsin, katsoo mua nykyään kuin halpaa makkaraa. Onkohan se tehny niin aina, en vaan ole tajunnu sitä. Olin vain naiivi ja uskoin että mäkin oon ihan hyvä muiden mielestä. Nyttemmin oon huomannu etten mä oo yhtään mikään niille kellekään. Syystä joka on jäänyt epäselväksi. Ainoa syy joka mulle tulee mieleen on, että mä oon liian ruma ja lihava ja mä inhotan muita. Taikka sitten ihan vaan siksi että oon sattunu syntymään joskus.