Näin unta että olin äidille vihanen ja halusin kuristaa sitä tai muuten vahingoittaa. Otinkin jo kurkusta sitä kiinni. Sanoin sille että oon vihanen kun se ei ollut kiinnostunut mun asioista, että mitä mulle henk.koht.kuuluu ja ollu läsnä mun elämässä.

Kun eihän se ollukaan eikä oo vieläkään. En tiiä onko tässä asiassa tän kummempaa setvimistä. Ne on mun vanhemmat, enkä niitä voi vaihtaa. Vaikka ei meillä oo mitää puhuttavaa nykyään. Mulla menee välillä huonosti eikä kumpikaan vanhemmistani oo kykenevä sitä kuulemaan.

Tuolla kulkiessani oon pannu merkille että äidit käy kaupassa  tyttäriensä kanssa ja NE JUTTELEE. Mun äiti jos otti edes ruokakauppaan mukaan, se teki sen pitkin hampain eikä varmasti jutellu mitää. Mä vähän kadehdin noita tyttäriä mutta oon kuitenki jotenki ilonenkin siitä että niillä on noin hieno äiti. Jolle voi puhua eikä tartte jokaista sanaansa pyydellä mielessään anteeksi.

Tuosta jatkuvasta syyllisyyden tunnosta tulee mieleen sellainen asia että eikös kaikki muutkin tee niin? Millä muulla vois edes reagoida asioihin ja olemiseensa kuin syyllistämällä ja masentumalla. Sehän on ihan luonnollista että jos ollaan tässä koneella vaikka, niin siitä tunnetaan syyllisyyttä. Ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa varsinkaan kun tiedän ettei mua hyväksytä ilman työsuorituksiani. Silloin kun olen ns. hyödytön.

Hirveen huono olla. Kaikki tuntuu haluavan että mulla olis aina paha olla ja masentunut mieli. Pelottaa millaiseksi tää vointi voi vielä mennä ja mitä pahaa huomenna tapahtuu kun joka päivälle löytyy pelkkiä epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä. En osaa odottaa edes mitään muuta eikä mitään hyvää ole näköpiirissä. Kuinka mä taas päädyin tähän suohon? Kuinka mä onnistun pilaamaan jokaikisen päivän elämästäni? Kuinka mä pääsen täältä ylös? Pelottaa jos joudun osastolle taas.Näin huono olo ei oo ollukaan aikoihin.

Mä oon niin väsyny valvomiseen, väsyny syyllisyyteen joka hiivatin asiasta, väsyny huolehtimiseen ja murehtimiseen. Mulla ei tunnu olevan mitään keinoja noiden lopettamiseen. Ne vaan jatkuu ja jatkuu varmaan ikuisesti.Mä haluaisin nukkua rajattomasti vaan sitten mun unirytmi menee perseelleen jos ei oo jo menny. Mun on pakko hakea lisää nukahtamislääkkeitä että nukkusin aikasemmin ja säilyy suurinpiirtein normaali vuorokausirytmi. Ja nukkuisin katkotta. Koukkuun jääminenkin pelottaa.

Ehkä mä oon vaan niin ressaantunu viime aikojen vastoinkäymisistä ja nukkunu huonosti...vai voiko yksi siideri sotkea välittäjäaineet näin totaalisesti? Ei kai...mä kyllä toivon ettei vastoinkäymisiä tulis enempää vaan olis tyyntä edes hetken aikaa että voisin koota itseni. Mä en kyllä kestä juuri enempää vaan eipä sillä oo mitään merkitystä. Ei multa kysytä, kaadetaan vaan niskaan.

Mulla olis piakkoin syntymäpäivä. Oon halunnu unohtaa koko päivän monena vuonna, inhoan sitä teennäistä huomiointia ihmisiltä jotka inhoaa mua.Inhoan huomiointia yleensäkin. Haluaisin lakata olemasta silloin jos joskus. Muistan kun täytin 11 tai 12 ehkä, sillon äiti sanoi että nää on mun viimeset synttärijuhlat. Se tuntui aika pahalle, minusta äidillä ei ollut oikeutta päättää siitä.Varmaan se oli kuolaten odottanut sitä päivää että pääsee irti ikävästä velvollisuudesta. Sitähän mä olin kokonaisuudessani, ikävä velvollisuus. Mua tuskin kukaan halusi tähän maailmaan. Mua ärsyttää kun se lähettää nyt sitten syntymäpäiväkortteja. Miksi muistaa nyt kun eihän synttäreitä tartte juhlia aikuisena. En ymmärrä. Toivottavasti ei lähetä tänä vuonna. Jos lähettää niin nakkaan roskiin samantien.

Entäs joulu sitten. Jouluna muistan aina mummon ja on niin kauhea syyllisyys ja ikävä yhtäaikaa. Haluaisin mummon luokse sinne taivaaseen.(Ajattelen mummon olevan siellä, vaikka enhän mä tiedä oikeesti.) Että en olis niin yksin. En vaan tiedä sainko huonoa käytöstäni ja pahoja sanojani anteeksi. Luulen että en. Käyttäydyin huonosti koska mulla oli paha olla ja riideltiin usein kun kasvoin isommaksi. Ikinä en selittänyt asiaa, kai siksi kun en itsekään ymmärtänyt.

Kaipaan lapsuuden jouluun, se taitaa olla ainoa asia josta mulla on hyviä ja ilahduttavia muistoja. Sellaisia joita ei oo sävytetty häpeällä tai syyllisyydellä. Nykyään joulu aika usein itkettää. se on niin täynnä velvollisuuksiakin että ihan nääntyy, ei se mitään muuta olekaan. Niinkuin koko elämä. Mä en haluais kaivata mummoa näin kovasti enkä elää menneessä. Haluaisin elää ihan vain tätä päivää ja olla tyytyväinen. Onnellisuudesta en uskalla edes haaveilla. Musta vaan tuntuu että mäkin tartten muita ihmisiä. Tukea ja turvaa paljon enemmän kuin mitä nyt saan. Olis joku jolta hakea lohtua. Mua lohduttaa syöminen taikka ostostelu.

Taidan tästä pikkuhiljaa lähteä houkuttelemaan nukkumasaa..hyvää yötä.

Tuuli on tyyntynyt ja huurteessa puut
Maailma  tää hiljenee
Päättyneet leikit on, on päättynyt työ
Äänetön on jouluyö

Hiutaleet hiljaa leijailee
Saa enkelitkin lentää kotiin taivaaseen
Hiutaleet hiljaa leijailee
Taas pinnalle maan

Aamuyö saapuu jo ja haalea kuu
Kuusien taa taivaltaa
Kuusien oksilla mä jääkukat nään
Kuulu ei nyt ääntäkään

Hiutaleet hiljaa leijailee
Niin jalanjäljet peittyy vaippaan valkeaan
Hiutaleet hiljaa leijailee
Taas pinnalle maan

Masennusblogini. Tänne aion vuodattaa kuonaa sisuksistani...psykoterapian tueksi.